”Minua ei saanut neuvoa äitinä”

Maija on yksinhuoltajan lapsi, joka oppi lapsuudessaan ajattelemaan, että ”äidillä on rankkaa, kun mä tulin”. ADHD-diagnoosi ei helpottanut asiaa.

− Pienestä pitäen ajattelin, että minussa on joku sisäänrakennettu vika, että en pysty samaan kuin muut. Olin jollain tapaa taakka tai huonompi.

Parikymppisenä Maija alkoi odottaa vauvaa. Selvää oli, että äitiydestä tulisi haastavaa. Hän oli juuri eronnut vauvan isästä ja ultrat kertoivat, että lapsi ei ole aivan terve. Maija muutti elämäntapojaan ja valmistautui selviämään yksin. Kun sosiaalityöntekijä ehdotti ensikodin apua, se ei tuntunut tarpeelliselta. Oikeastaan päinvastoin, se tuntui Maijasta hänen päättäväisesti rakentamansa äitiyden kyseenalaistamiselta.

Hyvää palautetta ensikodissa

− Kuva, jonka sosiaalisesta mediasta saa hyvästä äitiydestä, on tosi mustavalkoinen. Pitäisi olla omakotitalo, koira ja mies, kuvaa Maija ajatuksiaan ja jatkaa.

− Itse asuin kerrostaloasunnossa ja yritin selvitellä asioitani. Pidin kiinni siitä, että olen hyvä äiti tälle vauvalle. Maija jaksoi vauvansa kanssa kaksi kuukautta. Sitten hän suostui menemään ensikotiin, vaikka häntä kauhistutti avun vastaanottaminen ja omista asioistaan puhuminen.

− Ajattelin, että kun olisin tarpeeksi pirteä ja touhuaisin, kaikki huomaisivat, että olen ihan kunnossa.

Todellisuudessa äiti ja vauva söivät ja nukkuivat epäsäännöllisesti. Aamu venyi pitkälle päivään ja se oli Maijan mielestä vain hyvä. Pari kuukautta ensikodissa tarvittiin taas siihen, että Maija pystyi ottamaan vastaan apua ja kuuntelemaan neuvoja niin, ettei pitänyt niitä arvosteluna. Käänne tapahtui, kun Maija sai ensimmäisen kerran kirjallisesti hyvää palautetta omasta äitiydestään.

– Olin tuntenut jatkuvaa huolta ja pelkoa siitä, että epäonnistun äitinä. En halunnut, että vauvan pitäisi kokea samaa kuin minä.

– Kun olin aiemmin puhunut jonkun ammatti-ihmisen kanssa, aina löytyi joku uusi vika tai asia, jonka kanssa pitäisi ruveta tekemään jotakin. Miten voisin olla kallio lapselleni?

Lapsen kautta Maija näki, että pystyy mukautumaan yhteiskunnan normeihin. Kelpaamaan, vaikka oli tehnyt vääriä valintojakin.

– Nyt näin, että olen hyvä.

”Lapsestani näen onnistumisen”

Ensikodissa Maija sai positiivista palautetta myös siitä, millainen hän itse on. Virheiden tekeminen ei ollut silloin niin vaarallista.

− Ensimmäisen kerran ei tarvinnut esittää, että teen asiat paremmin kuin joku toinen. Maija kuvaa päässeensä rauhassa tutkimaan äitiyttään ja miettimään, mitä omasta lapsuudestaan haluaa siirtää lapselleen. Kun hän huolestui jostain lapseen liittyvästä, ohjaajat kehottivat häntä katsomaan eläväistä ja nauravaista lastaan, joka on kehittynyt aivan ikätasonsa mukaisesti. Lapsesta näkee, tekeekö hän jonkun asian oikein.

– Tulevaisuudessa saan ehkä arvostusta jostakin muustakin kuin yksittäisistä onnistumisista. Voin olla arvostettava ihan niin kuin muutkin.

Osa Maijan tarinasta on aiemmin ilmestynyt ensijaturvakotienliitto.fi/ apua-sinulle. Maijan nimi on vaihdettu.