”Oma lapsuuteni oli vaikea ja turvaton.”

Mä oon Iines ja oon 26-vuotias. Päihteettömyyttä tuli kesäkuussa neljä vuotta. Mulla on kaksi ihanaa pientä tyttöä: 3,5-vuotias ja 1-vuotias. Oon kulkenut aika kivisen tien syntymästä asti, jonka varrella on ollut paljon traumoja, mutta myös kauniita asioita, joista jaan tässä teille muutaman.

Oma lapsuuteni oli vaikea ja turvaton. Omia tarpeitani ei oikein huomattu tai vastattu niihin, asioiden kanssa jäin aika yksin. Lapsuudessa opin aika taitavasti tulkitsemaan ihmisiä. Toisinaan lapsuus oli ihan ok. Meillä kävi vieraita syömässä ja käytiin kahvilla, rullaluistelemassa, mökillä, ulkomailla. Nää on niitä asioita jotka haluan muistaa ja välittää omille lapsilleni. 13-vuotiaana minut kuitenkin huostaanotettiin ja olin sinne täysi-ikäisyyteen saakka. Paikat vaihtui, aikuiset vaihtui, ajattelen että se pysyvyys olisi ollut se mitä olisin tarvinnut.

Haave päihteettömästä elämästä

Huostaanoton aikoihin alkoi oma mielenterveys horjua ja aloin käyttämään päihteitä pahaan olooni, lääkitsemään itseäni. Hyvin nopeasti vointi huononi ja menin yhä syvemmälle ja syvemmälle päihdemaailmaan. Osastojaksoja oli useita läpi nuoruuden. Siinä 18-vuotiaana aloin seurustella paljon itseäni vanhemman miehen kanssa, joka alkuhuuman jälkeen olikin kaikkea muuta kun turvallista. Koin suhteessa paljon kaikentyyppistä väkivaltaa ja sen seurauksena olin kolme kertaa turvakodissa. Turvakoti oli juuri sitä… turvallinen, sitä mitä olisin juuri tarvinnut. Valitettavasti halu huumeista luopumiseen ei ollut vielä löytynyt ja palasin aina takaisin huonoon suhteeseen ja päihteiden käyttöön. Jos olisi ollut addikteille oma yksikkö, olisi se voinut olla hyvä ratkaisu. Päihteistä luopumiseen tarvitsee silti sen halun, halun jättää päihteet kokonaan.

Lopulta mies joutui vankilaan ja uskalsin lähteä suhteesta. Alkoi myös löytyä pienen pieni haave, jos yrittäisin päihteetöntä elämää. Se tuntui todella pelottavalta: hypätä johonkin aivan tuntemattomaan ja uuteen. Olin niin kauan elänyt epätoivossa ja turvattomuudessa jota päihdemaailma tarjoaa. Ei ollut tietoa paremmasta, korkeintaan vääristyneitä kuvia siitä, mitä elämä ilman päihteitä voisi olla.

Hain katkolle päihdepäivystyksen kautta ja pääsin parissa viikossa. Olin siellä kuukauden. Oli kova halu edes yrittää, jos elämällä olisi jotain muuta tarjottavaa. Kun pääsin katkolta kotiin oli outo tunne, kuin kehossa tapahtuisi jotain. Tein raskaustestin ja se oli positiivinen. Muistan ikuisesti, mikä toivo mun sisälle heräsi, että onko tässä mun mahdollisuus?

Vertaistuessa on yhteenkuuluvuutta

Olin korvaushoidossa ja sitä kautta kuulin Helsingin ensikoti Pesän raskausryhmästä. Kävin siellä säännöllisesti koko raskauden. Kokeilin myös 12 askeleen vertaistukiryhmiä, mutta ne ei alkuun tuntunut omalta. Pääsin lopulta ensikotiin, joka oli oma toiveeni. Ymmärsin että en pärjää yksin, mun ei tarvii pärjätä yksin ja otin kaiken avun vastaan mitä oli tarjolla. Sain asiakkuuden Pesään ja käytiin siellä 1,5 vuotta. Se oli iso tuki ja käytiin joskus jopa kolme kertaa viikossa. Näki muita toipuvia vanhempia, lapset sai kavereita ja mietittiin yhdessä ajankohtaisia asioita työntekijöiden kanssa. Minut nähtiin ihmisenä, äitinä ja keskityttiin ennen kaikkea lapseen. Vaikka asiakkuus pesässä päättyi, sain hyvän perustan toipumiselle ja uskon sen kantavan pitkälle. Lopetin myös korvaushoidon ja vertaistukiryhmissä käyn edelleen ja aion käydä loppuelämäni. Se on tällä hetkellä se kantava voima: vertaistuessa on sitä jotain, yhteenkuuluvuutta, keinoja, ystäviä, ymmärrystä ja rakkautta. Et oo yksin asioiden kanssa.

Päihteettömyyden aikana oon saanut tutustua itseeni uudelleen ja etsiä niitä omia juttuja. Se on vienyt aikaa mutta eihän tässä mihinkään kiire ole. Uskon että jokaisella on omia supervoimia, jotka kannattelee elämässä. Mulla se on taide, tykkään maalata ja kuvata ja myös kirjoittaa runoja. Viime aikoina mulla on noussut haave omasta valokuvausyrityksestä. Oon ottanut askeleita sitä kohti ja kuvaan ilmaiseksi perheitä, lapsia ja yksilöpotretteja. Saan samalla kokemusta ja treeniä ja löydän omaa tyyliä. Kuvaamisessa ja taiteessa ylipäätään saan ilmaistua itseäni. En oo sosiaalisesti kovin lahjakas siinä, mutta tää on se mun väylä. Pystyn käyttää mun luovuutta ja mielikuvitusta hyödyksi kuvaamisessa ja lasten kanssa on ihan mahtavaa kuvata koska se aitous välittyy kameran läpi. On ihana kohdata erilaisia perheitä ja ihmisiä. Mulle on myös luontevampaa tavata vähän ihmisiä kerralla niin en kuormitu erityisherkkänä niin paljon, joten tää kuvaus on niin mun juttu. Uskon myös olevani ihan hauska kuvaaja, mun huumorihan iskee just parhaiten noihin pikkulapsiin “hah hah”.

Älä jää yksin, vaan ota rohkeasti apua vastaan

Tänä päivänä oon onnellinen. Mulla on ihanat lapset, turvallinen mies ja koti. Arki on tasaista, mielenterveys aika hyvin balanssissa ja huumoria löytyy vaikeistakin asioista. Elämä kuitenkin tuo eteen kaikille myös ikäviä asioita. Äitini kuoli päälle kaksi vuotta sitten. Lohduttavaa on, että nyt hänen on hyvä olla. Eihän tää arki aina helppoa ole, varsinkin kun on nuo omat traumakokemukset siellä taustalla. Kuitenkin pysymällä ilman päihteitä opin keinoja ja saan käsitellä asioita pienin askelin ja opin uusia toimintamalleja toimimattomien sijaan. Oon myös aloittanut juuri trauma- ja taidepsykoterapian. Urheilu on myös tärkeä osa arkea ja treenaankin säännöllisesti. Siitä saa energiaa ja se tukee hyvinvointia. Saan myös omaa aikaa hektisen arjen keskellä (vink vink, elixiassa on lapsiparkki, sinne ne voi huoletta jättää pariksi päiväksi jos arki tuntuu raskaalta “vitsi vitsi”). Oon opetellut myös armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan, etten vaatisi itseltäni liikaa ja oppisi ymmärtämään itseään ja kokemuksiaan. Lapsiarki on ajoittain raskasta, mutta kun on toipumistoimenpiteet kunnossa niin tästäkin selvitään ja tärkeintä että osataan myös nauttia näistä hetkistä. Pian tätäkin aikaa muistellaan kaiholla. Päällimmäisin tunne kaikesta huolimatta on kiitollisuus, se pitää kiinni positiivisessa, elämä antaa kyllä tällä hetkellä parastaan.

Se mitä haluan ehkä sanoa muille päihteettömyyden alkumetreillä on, että anna itsellesi aikaa. Sun ei tarvii tulla valmiiksi. Älä jää yksin vaan ota rohkeasti apua vastaan ja verkostoidu muiden toipuvien kanssa, se kantaa pitkälle. Laita itsesi etusijalle, kun hoitaa itseään se välittyy myös lapsille.

💛llä: Iines

Iineksen ottamia kuvia.