Kun koti ei ollut turvapaikka – Aishan lapsuudessa väkivalta oli jatkuvasti läsnä

Lapsuus pelon varjossa

Aisha kasvoi perheessä, jossa isäpuolen juominen ja väkivaltaisuus varjostivat lapsuutta. Väkivalta ja pelko olivat jatkuvasti läsnä.

”Silloinen isäpuoleni oli alkoholisti, joka piinasi perhettämme yli 15 vuotta. Yritimme kaikki vain selvitä hengissä. Kuten minua 7 vuotta nuorempi siskoni sanoi: ”En pelännyt sen lyövän mua, koska ei se koskaan meitä lapsia lyönyt, vaan pelkäsin jos sillä napsahtaa niin se tappaa meidät kaikki”, Aisha kertoo.

Viikonloput, loma-ajat ja yöt olivat hirveimpiä, silloin juominen kotona oli täysin holtitonta. Lomamatkat olivat aina helvettiä, sillä isäpuoli oli humalassa koko ajan. ”Olen pienestä saakka tottunut siihen, että herään keskellä yötä kauhun vallassa, kuunnellen ja peläten”, Aisha kertoo.

”Lapsena vain toivoin jokaisen lomamatkan jälkeen, ettei minun tarvitsisi lähteä enää yhdellekään matkalle mukaan. En muista ainuttakaan lomaa, joka ei olisi ollut pelon sävyttämä. Ei ollut väliä missä olimme, kotona vai matkalla, isäpuoleni piti perhettämme koko ajan varpaillaan sekä kauhun ja pelon vallassa”.

Herääminen ja toipumisen alku

Aisha alkoi ymmärtää lapsuutensa vaikutuksia kunnolla vasta aikuisena. Turvattomuuden kokemukset olivat muokanneet käsitystä läheisyydestä ja rakkaudesta. Ensimmäisissä parisuhteissa hän joutui kokemaan väkivaltaa.

”Aluksi en ymmärtänyt, että toistin äidiltäni oppimaani mallia: siedin alistamista ja väkivaltaa. Kun aloin odottamaan lastani, havahduin miettimään, millaisen lapsuuden haluaisin omalle lapselleni tarjota. En missään nimessä haluaisi hänen kokevan samaa.”

”Syvä matka itseeni auttoi käsittelemään kokemuksiani ja rakentamaan turvallisempaa elämää.” Kun lapseni syntyi, niin hänen suojelun tarve voima peittosi oman lapsuuteni ihmissuhdemallit. Pystyin katkaisemaan turvattomien suhteiden kierteen ja tarjoamaan lapselleni rakkaudellisen kasvuympäristön – sen mitä itse jäin vaille. En kuitenkaan enää uskaltanut luottaa ihmisiin. En päästänyt enää ketään lapseni ja minun elämään.”

Koko aikuisiän kestänyt työskentely itsensä kanssa on auttanut. Aisha kertoo, että menneisyyden haamut eivät enää hallitse häntä.

”Tunnistan itsessäni jo jopa halua kurottaa kohti toista ihmistä. Olen jo oppinut uskomaan turvalliseen ja kunnioittavaan rakkauteen.”

Kehollinen toipuminen ja taiteen voima

Kehollinen taide on ollut Aishalle elintärkeä väylä toipumiseen, itseilmaisuun ja yhteyden löytämiseen omaan kehoon. Tanssi on ollut hänelle keskeinen tapa käsitellä tunteita ja kokemuksia, joille ei aina ole löytynyt sanoja. Teatteri puolestaan on tarjonnut tilan, jossa arjen painolasti on saanut hetkeksi väistyä ja luovuuden vapauttava voima saanut tilaa. Näyttämötaiteet ovat muodostuneet merkitykselliseksi maailmaksi, jossa Aisha saa olla juuri sellainen kuin haluaa.

”Tanssin kautta löysin kehoni ja tunteeni sekä kokemusta turvasta – tunne, jota olin kaivannut koko elämäni ajan. Myöhemmin mukaan ovat tulleet myös kuvataide, runous ja kirjallisuus, jotka ovat tärkeitä väyliä tutkia omaa sisäistä maailmaa ja ympäröivää todellisuutta”.

Erityisen tärkeäksi toipumisen kannalta on noussut tanssi-liiketerapia, joka on tarjonnut mahdollisuuden tutkia omaa itseä kehollisen ilmaisun ja liikkeen kautta. Sen avulla Aisha on vahvistanut kehotietoisuuttaan, keho-mieli-yhteyttä, itsetuntemusta, myönteistä minäkuvaa sekä tunnetaitoja.

Traumasensitiivinen kehollinen työskentely on auttanut purkamaan kehoon tallentuneita kokemuksia ja vahvistamaan hermostollista turvan tunnetta. Tämän kaiken rinnalla Aisha kiittää kahta pitkäaikaista terapeuttiaan, joiden tuki on ollut korvaamatonta hänen matkallaan kohti toipumista.

Kokemustoimijana häpeää vastaan

Avoimuus ja rehellisyys ovat Aishalle avainasemassa häpeän murtamisessa – erityisesti silloin, kun taustalla on väkivaltaa ja ylisukupolvista traumaa. Hän kuvaa häpeää voimakkaaksi ja hiljentäväksi tunteeksi, joka voi estää avun hakemisen ja pitää ihmisen kiinni hiljaisuudessa.

”Häpeä on väkevä ja hiljentävä voima. Se sitoo ihmisen hiljaisuuteen kiinni ja estää hakemasta apua,” Aisha sanoo.

Erityisen vahingolliseksi hän kokee ylisukupolvisen häpeän, joka siirtyy eteenpäin kuin perintötavara – sellainen, jota kukaan ei haluaisi.

Aisha haluaa jakaa tarinansa, jotta muut voisivat löytää toivoa ja rohkeutta puhua vaikeista kokemuksistaan.

”Jakamalla omaa tarinaani haluan osoittaa, että väkivallan ja alkoholismin leimaama lapsuus ei ole este turvalliselle, hyvälle ja tasapainoiselle elämälle.”

Hänen mukaansa häpeä ei kuulu uhrin kannettavaksi, vaan sen tulee jäädä väkivallan ja väärinkäytösten aiheuttajille. Rehellinen puhe vaikeista teemoista voi purkaa häpeän lukkoja ja auttaa ihmisiä uskaltamaan hakea apua – itselleen tai toisille.

Aisha on Ensi- ja turvakotien liiton kokemustoimija ja somelähettiläs. Hän on ollut mukana liiton järjestämässä tilaisuudessa kertomassa lapsena koetun turvattomuuden vaikutuksista. Hän toivoo, että yhteiskunnassa uskallettaisiin katsoa kohti vaikeita asioita sen sijaan, että niiltä käännetään katse pois.

”Voi kunpa joku olisi hakenut apua meille kun olin lapsi. Kunpa joku olisi nähnyt tai uskaltanut katsoa”.

Hänen mukaansa liian usein vähätellään tai ei haluta uskoa pahinta läheisistä ihmisistä.

”Täytyy uskaltaa katsoa kohti. Vain avoimuuden ja rehellisyyden kautta voidaan katkaista häpeän ketjut ja luoda tilaa toipumiselle”.

Viesti niille, jotka vielä vaikenevat

Lapsen turvallisuuden kokemus ja luontainen itsemyötätunto ovat Aishan mukaan elämän peruspilareita, joita tulisi vaalia jo varhaisessa vaiheessa. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus kasvaa fyysisesti ja psyykkisesti turvallisessa ympäristössä, jossa hänen ainutlaatuisuuttaan arvostetaan.

”Jokaisen lapsen oikeuksiin kuuluu saada vahvistusta sille, että hän on tärkeä, arvokas ja ainutkertainen juuri omana itsenään”, Aisha sanoo.

”Jokaisen tulisi saada jo lapsesta saakka kokea, että oma keho on turvapaikka ja, että itse on arvokas juuri sellaisena kuin on.”

Aisha muistuttaa, että jos nämä eväät ovat jääneet puuttumaan lapsuudessa, niin koskaan ei ole liian myöhäistä.

”Täytyy vain uskaltaa pyytää ja vastaanottaa apua. Rohkeutta ottaa ensimmäinen askel ja puhua”.

Ylisukupolvisten taakkojen katkaiseminen vaatii avoimuutta, rehellisyyttä ja rohkeutta kohdata oma menneisyys.

” Muutos tapahtuu kohtaamalla itsensä ja tekemällä töitä oman hyvinvointinsa eteen. Apua on aina saatavilla. Yksin ei tarvitse jaksaa.”

Ensi- ja turvakotien liitto on turvallisten ihmissuhteiden asiantuntijana toimiva valtakunnallinen kansalaisjärjestö, joka auttaa vaikeissa ja turvattomissa oloissa eläviä lapsia ja perheitä sekä tekee lähisuhdeväkivaltaa ehkäisevää työtä. 31 jäsenyhdistystämme eri puolilla Suomea tarjoavat perheiden tarvitsemaa ammatillista apua sekä vapaaehtois- ja vertaistukea.

Kun koti ei tunnu kodilta -kampanja

”Kun koti ei tunnu kodilta” on Ensi- ja turvakotien liiton kampanja, joka nostaa esiin kodin turvattomuuden monet muodot – lähisuhdeväkivallan, päihteiden käytön, vanhempien huolet ja eron aiheuttamat ristiriidat.

Kampanja muistuttaa, että:

• Kodin ei kuulu olla paikka, jossa pelätään.
• Turvattomuus periytyy sukupolvelta toiselle, ellei siihen puututa.
• Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi ja elää turvassa.

Apua on saatavilla. Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistykset ympäri Suomea auttavat. Tukea saa myös nimettömästi esimerkiksi nettiturvakoti.fi -sivuston kautta. Chatissa sinulle vastaavat yhdistystemme kokeneet ammattilaiset:  Hae apua – Ensi- ja turvakotien liitto

Lue lisää kampanjasta: Kun koti ei tunnu kodilta -kampanja