Äidin ahdistava huoli

Vauva-aika oli silkkaa sinnittelyä. Lapsi ei tuntunut omalta ja se vain huusi. Välähdyksenomaisesti muistan seisoneeni ikkunan ääressä ulos tuijottaen tai katselin kelloa ja laskin, kuinka monta tuntia tätä on vielä kestettävä ennen kuin puoliso tulee kotiin.

Nämä muutamat Marianna Peren (37) mieleen piirtyneet muistot ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen raottavat näkymää masentuneen äidin kokemuksiin. Paljon muuta Marianna ei muistakaan. Esikoisen vauva-aika on lähestulkoon kokonaan pyyhkiytynyt pois mielestä.

Nyt Marianna on neljän lapsen äiti – ainoastaan kolmannen lapsen vauva-aika sujui ilman masennusta.

Lapsi voi hyvin, häntä oli odotettu ja hän oli toivottu, mutta Mariannasta ei tuntunut miltään.

– Kaikki masennukset ovat alkaneet jo raskauden aikana. Esikoisen kohdalla en kuitenkaan tiennyt, mistä oli kyse. Synnytysvalmennuksessa puhuttiin vain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ajattelin, että on ihan normaalia kun joka päivä itkettää. Neuvolassa keskityttiin lähinnä fyysiseen terveyteen enkä osannut kysyä apua.

Epävarmuutta lisäsi loppuraskauden tiivis seuranta johtuen lapsen elimellisestä poikkeamasta, joka ei lopulta ollut vaarallinen. Se aiheutti kuitenkin Mariannalle huolta lapsen selviytymisestä, mikä saattoi olla masennuksen laukaiseva tekijä. Tilanne paheni synnytyksessä.

– Napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille, joten vastasyntynyt vietiin saman tien happikaappiin. Kun muutaman tunnin kuluttua sain hänet rinnalle, niin täytyi oikein rannekkeesta tarkistaa, että olihan lapsi minun, kun se ei tuntunut yhtään omalta.

Käsillä piti olla elämän onnellisin hetki. Lapsi voi hyvin, häntä oli odotettu ja hän oli toivottu, mutta Mariannasta ei tuntunut miltään.

– Se oli aika kauheaa ja hämmentävää.

Käänteentekevät hetket

Kotona Mariannan mieltä alkoi painaa vuorokausi toisensa perään paheneva univaje sekä lapsen jatkuva koliikkihuuto. Neuvolassa kohdalle osui onneksi hoitaja, joka huomasi, että äidillä ei ollut kaikki niin kuin pitäisi.

– Hän oli pelastukseni! Yllättäen hän kysyi, miten minä jaksan. Epäilin siinä hetken ajatuksissani, että onko olemassa vaihtoehto olla jaksamatta. Vastasin kuitenkin, etten nyt oikein jaksa. Sen jälkeen asia lähti etenemään, sain lähetteen psykiatrian polille ja diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, jota hoidettiin lääkkeillä ja keskusteluilla.

Kun masennuin ensimmäisen kerran, luulin että mies jättää

Poliklinikan odotusaulasta hän myös löysi Äimä ry:n esitteen ja siten tiensä vertaistukiryhmään.

– Oli järisyttävä kokemus kohdata toinen ihminen, joka oli käynyt läpi samoja asioita kuin minä ja kaiken lisäksi selvinnyt hengissä. Se oli käänteentekevää, se antoi toivoa. Sen jälkeen Äimän toiminta jäi pysyvästi sydämeeni ja olen itsekin ollut vertaisvetäjänä ryhmissä.

Syyllisyyttä Marianna on potenut moneen otteeseen, mutta on oppinut päästämään siitä irti.

– Kun masennuin ensimmäisen kerran, luulin että mies jättää, koska en ollut sellainen äiti kuin pitäisi olla. Masentuneena sitä myös ajattelee vähän itsekkäästi, että lapsen elämä on pilalla, kun minä olen masentunut. Masennuksen jälkeen tajusin, ettei lapsen elämä ole pelkästään äidistä kiinni. Aika moni muu aikuinen lähellä voi myös tarjota turvaa, Marianna toteaa.

Hän myös kannustaa hakemaan apua, mikäli lähipiirissä ei ole ketään auttamassa. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitolla on eri puolella Suomea ryhmiä, joissa on mahdollista olla lapsen kanssa tuetusti.

Vauvaikä ei ole korvaamaton

Mielenterveys ei ole Mariannalle itsestäänselvyys ja hänen on kiinnitettävä erityistä huomiota omaan jaksamiseensa. Ensimmäinen masennus opetti tunnistamaan oireita.

– Minulla ensimmäinen hälytysmerkki on ruokahalun menetys. Mitään ei tee mieli, ilo katoaa, ei saa mielihyvää mistään. On vaikea tehdä päätöksiä ja valintoja, kun aivot eivät vaan toimi.

Toipuminen on aina ottanut aikansa. Kolmen lapsensa vauva-ajasta Marianna onkin pitkälti muiden kertomien muistojen varassa, mikä toisaalta tuo rankan aiheen keskelle jotain hyvääkin.

– Tiedän, että on äitejä, jotka eivät anna isälle mahdollisuutta kehittää täysipainoisesti yhteyttä vauvaan, mutta jos jotain positiivista minun masennuksestani voisi sanoa, niin mieheni on ainakin saanut isyydelle runsaasti tilaa. Myös isovanhemmat ovat olleet tärkeänä apuna.

Vuosien varrella on ollut lohdullista huomata, että vauvaikä ei ole korvaamaton vaan äidin ja lapsen vuorovaikutusta voi vahvistaa jälkikäteen.

– Vaikka tuntuu, että vauva-aika on minulta osittain varastettu, olen kuitenkin myöhemmin saanut runsain mitoin takaisin. Lapsethan ovat lapsia aina 18 ikävuoteen asti, joten on tässä aikaa iloita ja tarjota korvaavia kokemuksia.

Äitienpäivää juhlistetaan Mariannan kotona perinteisesti kakkua syöden.

– Sinänsä päivä ei ole sen ihmeellisempi kuin muutkaan. Enemmän minulle merkitsevät arjen pienet sanat ja teot, vaikkapa se, kun lapsi sanoo, että mä tykkään susta äiti.

---

Lapsikaappaus koronan varjossa

Lana (37) on kokenut äitiyden raskaimmat vaiheet, kun oma lapsi kaapattiin.

Vuoden 2020 lopulla, koronaviruksen vielä jyllätessä, Lana lähti Moskovaan tapaamaan pientä poikaansa. Ex-puoliso oli vienyt lapsen Venäjälle pandemian alkuvaiheissa vähän ennen kuin rajat suljettiin. Lana oli jäänyt Helsinkiin huolehtimaan riskiryhmään kuuluneista vanhemmistaan sekä ensimmäisestä avoliitosta syntyneestä esikoisestaan.

 Tunsin vihaa, kostonhimoa ja epätoivoa

Moskovassa odotti järkytys. Poika ei ollutkaan siellä. Vanhemmilla oli sopimus tapaamisoikeuksista, mutta korona oli jo pahasti hämmentänyt järjestelyitä ja nyt mies oli vienyt pojan Krimille ja haastanut Lanan oikeuteen. Tästä alkoi puolitoista vuotta kestänyt uuvuttava taistelu lapsesta, ja vei vielä kuukausia ennen kuin Lana sai nähdä poikansa.

– Tunsin vihaa, kostonhimoa ja epätoivoa, mutta ne eivät paljoakaan auta. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma asenteeni. Muutos lähtee liikkeelle sieltä, missä sitä eniten tarvitaan, eli heikommassa asemassa oleva joutuu tekemään alussa suurimman työn itsensä kanssa saadakseen muutosta aikaiseksi.

Sanat saattavat kuulostaa epäoikeudenmukaisilta ja vaativilta tilanteessa, jossa oma lapsi on kaapattu, mutta palataan näihin Lanan sisäistämiin ajatuksiin myöhemmin.

Peliä poliittisilla korteilla

Lana oli saanut esimakua tilanteen kärjistymisestä jo muutamaa vuotta aiemmin eron kynnyksellä.

– Mies vei lapsen silloinkin Krimille tietäen, etten voi lähteä perään. Sitten hän esitti, että minä aion viedä lapsen pois Venäjältä Suomeen, josta häntä ei koskaan enää saada takaisin.

Vaikka Lana on nyt rauhallinen, hän ei muista tuosta ajasta paljoakaan. Aivot ovat sulkeneet osan muistoista pois.

– Se oli aika traumaattista. Vaikka ehkä osasin odottaa jotain, en kuitenkaan uskonut. Jouduin shokkiin ja keskelle oikeudenkäyntiä, jossa pelattiin poliittisilla korteilla.

Ensimmäinen kiista päättyi kuitenkin melko nopeasti vanhempien keskinäiseen rauhansopimukseen. Lana muutti Suomeen esikoisensa kanssa, ja nuorimmainen asui vuorotellen Helsingissä ja Moskovassa, kunnes koronavuosi koitti.

Ahdistava huoli

Uusi oikeudenkäynti vei voimat. Se oli kokopäivätyötä, kuten Lana kuvailee. Istuntoja oli paljon ja niihin piti valmistautua hyvin. Samaan aikaan hän oli aloittamassa uutta työtä, mikä osoittautuikin henkisen jaksamisen kannalta merkittäväksi. Hän otti myös yhteyttä Kaapatut Lapset ry:hyn.

– Minulle kerrottiin vaihtoehdoista, sain keskusteluapua ja asianajajien yhteystietoja, mutta lopulta kävi ilmi, että minun olisi pitänyt reagoida lapsikaappaukseen heti, kun ensimmäisiä sopimusrikkomuksia oli tapahtunut, ja toisaalta oikeutta ei voinut samanaikaisesti käydä kahdessa maassa, jotka molemmat olivat allekirjoittaneet Haagin sopimuksen. Tämä oli tilanne tuolloin, Lana kertoo.

Käytännössä se tarkoitti, että oikeudenkäynti oli käytävä loppuun Moskovassa ja vastattava miehen vaatimuksiin muun muassa äidin tapaamisoikeuksien kaventamisesta. Istunnot löivät ilkeitä kiiloja osapuolten välille, mutta pahinta Lanalle oli olla kuukaudesta toiseen erossa lapsesta sekä epätietoisuus siitä, mitä tälle kerrottiin. Mieltä ahdistivat epäilyt lapsen käännyttämisestä äitiä vastaan ja että poika luulee äidin hylänneen hänet.

– Oikeudenkäynti oli vielä kesken, kun meidän vihdoin sallittiin tavata isän läsnä ollessa. Se oli ihana ja iloinen hetki, mutta oli myös vaikeaa pitää poissa istuntosalin negatiivisia tunteita, kun pojan isä oli tapaamisessa mukana.

Jokainen päivä on äitienpäivä

Oikeuden lopullinen päätös oli siinä mielessä positiivinen, että äidin tulisi saada poika luokseen yhtäjaksoisesti 2-3 päiväksi viikossa ja kuukaudeksi kesällä. Lanalla ei kuitenkaan ole realistisia mahdollisuuksia valittaa, mikäli toinen osapuoli ei noudata päätöstä.

– Oikeudenkäynnin päätyttyä olin jo käynyt läpi kaikki tunteet ja ajattelin, että olivatpa olosuhteet mitkä tahansa, on minun oltava pojalleni paras äiti jokaisessa hetkessä kun kohtaamme. Jos tunnen vihaa isää kohtaan, se vaikuttaa minuun ja myös poikaan. Mies ei minun vihastani kärsisi.

aina on toivoa ja muutokset ovat mahdollisia, kun motivaattorina on oma lapsi

Lana kuvailee prosessia henkiseksi kasvuksi, kostonhimo ei vie eteenpäin. Hän matkustaa Moskovaan kerran kuukaudessa tapaamaan poikaa ja isä on läsnä tapaamisissa. Vaikka tulevasta ei tiedä, on tilanne nyt ainakin parempi kuin vaikkapa vuosi sitten.

– Tiedän, miltä tuntuu olla kuilun pohjalla, mutta aina on toivoa ja muutokset ovat mahdollisia, kun motivaattorina on oma lapsi, Lana toteaa ja jatkaa, että hänelle jokainen päivä on äitienpäivä.

– Puhun pojan kanssa päivittäin videolla tai puhelimessa ja joka kerta haluan jakaa hänelle minun valoani ja positiivista energiaa, jotta hän saisi tuntea olevansa rakastettu.